Digitaalisuus

Avoin.org

<< Sisällysluetteloon

Sisällysluettelo 1 Digitaaliset ”luonnonlait” 1.1 Ääretön tallennuskapasiteetti 1.2 Monistettavuus 1.3 Valonnopeus 1.4 Sekalaisuus 1.5 Mittakaavattomuus 1.6 Jäljitettävyys 1.7 Virheensietokyky

Digitaaliset ”luonnonlait”

Tähän vielä rautalangasta: mikä on digitaalinen todellisuuskerros!

Digitaalinen todellisuuskerros on suhteellisen uusi fyysisen todellisuuden lisäkerrostuma. Tietokoneiden ja internetin kehityksen ja niiden käytön yleistymisen myötä digitaalisesta todellisuuskerroksesta on tullut erottamaton osa todellisuuttamme. Fyysinen ja digitaalinen todellisuus eivät ole toisistaan erillään vaan ne nivoutuvat erottamattomasti yhteen arjen toiminnassa. Tämän takia käytän termiä todellisuuskerros; digitaalisuutta ei voi erottaa fyysisestä todellisuudesta. Digitaalisuus on on eräänlainen fyysisen maailman "viides ulottuvuus".

Digitaalisen todellisuuskerroksen vaikutus ihmisten elämään on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana eikä muutosvauhti näytä olevan tulevaisuudessakaan hidastumassa. Monet arkipäiväiset asiat ovat siirtyneet jo lähes täysin digitaalisiksi. Esimerkiksi pankissa käydään nykyään enää allekirjoittamassa lainapapereita, tietosanakirjojen myynti on romahtanut Wikipedian takia ja jotkut ansaitsevat elantonsa käymällä töissä virtuaalimaailmassa. Myös sosiaaliset suhteet ovat siirtyneet osittain digitaaliseen todellisuuskerrokseen. Sosiaalisen median palveluilla on keskeinen osa yhteydenpidossa ystäviin ja kollegoihin.

Digitalisoituminen on keskeinen tekijä käynnissä olevassa toimintatapojen muutoksessa. Useimmiten toimintamallin erilaisuutta verrattuna esimerkiksi aiempiin modernistisiin tuotantotapoihin on lähestytty internetpalveluiden ja ohjelmistojen käyttäjien muuttuvan roolin näkökulmasta. Toimintatapaan on viitattu muun muassa termeillä "käyttäjälähtöinen sisällöntuotanto" (user-generated content), "yhteisesti jaettu vertaistuontato" (commons-based peer production, Benkler 2006, 60) ja "produsage" (Bruns 2008, 9-34). Myös joukkovoiman uusia mahdollisuuksia on pohdittu paljon (esim. Li & Bernoff 2008; Leadbeater 2008; Sunsten 2006; Surowiecki 2004; Tapscott & Williams 2006). Keskeistä on kuitenkin huomata, että nimenomaan digitaalisuuden erityispiirteet — digitaaliset "luonnonlait" — muodostavat ilmiökentän perustan. Käyttäjien aktiivisen toimimisen mahdollistaa toiminnan digitalisoituminen. Yochai Benkler (2006) on tehnyt samantyypistä analyysiä fyysisten ja aineettomien hyödykkeiden näkökulmasta, mutta keskittyy analyysissään informaatioon, sen tuotantoon ja muutoksen taloudellisiin seurauksiin.

Tämän työn teoreettisena lähtökohtana ovat digitaalisuuden ominaispiirteet ja niiden mahdollistamat uudet toimintamallit ja rakenteet. Vaikka digitaalisuus ja fyysinen todellisuus ovat nivoutuneet toisiinsa, eroaa digitaalinen todellisuuskerros ominaisuuksiltaan ja toimintalogiikaltaan huomattavasti fyysisestä todellisuudesta. Otan tarkastelun lähtökohdaksi toiminnan digitalisessa todellisuuskerroksessa. Tämä mahdollistaa myös pienen mittakaavan tuotantojen ja toiminnan tarkastelun. Alan kirjallisuudessa on etupäässä keskitytty onnistuneiden ja mittakaavaltaan valtavien palvelujen tarkasteluun. Tässä työssä pyritään luomaan teoreettista pohjaa toimintamallille, joka ei välttämättä vaadi suurta, kriittisen kynnyksen ylittävää käyttäjämassaa. Seuraavaksi erittelen digitaalisen todellisuuskerroksen erityispiirteitä, pohdin niiden vaikutuksia ja esittelen esimerkkejä erilaisista digitaalisten "luonnonlakien" ilmentymistä.

Kuvio X. Digitaaliset "luonnonlait"

Ääretön tallennuskapasiteetti

Digitaalinen tallennustila on käytännössä ilmaista. Tallennuskapasiteetti on kasvanut niin suureksi, että kaikki digitaalisessa ulottuvuudessa tapahtuvat toimintaprosessit voidaan tallentaa kokonaisuudessaan. Kovalevytilan hinta lähestyy nollaa, joten nykyään ei ole tarpeellista tuhota mitään, mitä on kerran tallennettu digitaaliseen muotoon. (Anderson 2008.) Esimerkiksi wikisivujen historiat, joihin tallentuvat kaikki sivuversiot riippumatta muutosten luonteesta, voidaan säilyttää kokonaan. Riippumatta wikisivulle tehtyjen muutosten määrästä tai muokkausprosessin kestosta kaikki aiemmat versiot on mahdollista tarkistaa koska tahansa. Wikiin tallentuu näin tuotettavan materiaalin lisäksi sen tuotantoprosessi.

Koska tallennustilaa on riittävästi, päätös tallennettavista sisällöistä ja prosesseista ei ole enää kiinni teknisistä seikoista. Näin päätös olla tallentamatta jotain perustuukin lähinnä psykologisiin tai sosiaalisiin seikkoihin. Tallennuspäätökset tarkentaa toimintahistorian jälkikäteen tutkimisen mahdollisuutta radikaalisti ja siksi erilaiset psyko-sosiaaliset vaikuttimet ovat päätösten keskiössä (so. mitä halutaan myöhemmin nähtäväksi omasta tai muiden toiminnasta).

Muutaman vuoden ajan nettipalveluita on voinut perustaa tavallisten internet-palveluntarjoajien web-hotellien tai itse ylläpidettyjen palvelinten lisäksi myös tietokonepilvien (cloud computing) avulla, joissa palveluntarjoaja antaa käyttöön kaiken tarvittavan tallennustilan ja asiakas maksaa käyttämänsä tilan mukaan. Tällainen toimintamalli on osoittautunut käytännölliseksi esimerkiksi start-up-yrityksille, joiden ei näin tarvitse itse huolehtia tallennustilan ja laskentatehon kasvattamisesta käyttäjämäärien kasvaessa. Nicholas Carr (2008, sivu!!!) näkee tietokonepilvissä koko teknologiainfrastruktuurin tulevaisuuden. Hänen mukaansa lähes kaikki tietoliikenne- ja teknologiapalvelut tulevat siirtymään sähkölaitosta muistuttaviin valtaviin laitoksiin. Tällainen kehitys lisäisi entuudestaan tallennuskapasiteettia niin yksityisille ihmisille kuin organisaatioille, koska se mahdollistaa suhteellisen halvan ja kaikkialla läsnäolevan tallentamisen.

Riippumatta siitä pitääkö Carrin ennustus informaatioplantaaseista paikkansa, on varmaa, että bittien yksikköhinta tippuu edelleen tallennustekniikan kehittyessä ja ihmisten tallennustilan tarpeen kasvaessa. Verrattuna reaalimaailmaan tämä avaa täysin erilaisen lähestymistavan: kaiken voi säästää ja kaikki kannattaa säästää, koska mikään digitaalinen objekti ei ole sataprosenttisen varmasti käyttökelvoton tulevaisuudessa. Vanha, rikkinäinen villapaita vie tilaa vaatekaapissa, mutta sähköposti puolitutulta ei vaikuta muiden sähköpostien saatavuuteen tai käyttöön (vrt. Anderson 2006, 15-26). Molemmille on potentiaalisesti käyttöä tulevaisuudessa, mutta fyysisen maailman kolmiulotteisuuden takia suurin osa meistä päätyy heittämään villapaidan pois.

Tallennuskapasiteetin äärettömyys lisää löydettävyyden haasteita. Tämä tarkoittaa muun muassa uusien metatiedon lisäämiseen liittyvien toimintamallien omaksumista ihmisten arjessa. Esimerkiksi pelkkä valokuvien kerääminen digitaalisiin kansioihin ei enää riitä, kun valokuvien määrä lisääntyy räjähdysmäisesti. Ihmisten täytyy huolehtia tulevaisuuden käytöstä kehittämällä käyttöskenaarioita omista tulevaisuuden tiedonhakuaikeista ja liittämällä niiden mukaisia tietoja kansioihin ja kuviin.

Monistettavuus

Digitaalisia objekteja voidaan monistaa loputtomasti, eikä se kuluta alkuperäistä digitaalista objektia tai huononna kopion laatua. Toisin kuin fyysisessä maailmassa, jossa objekteja voi olla aina vain rajattu määrä, digitaalisia objekteja voidaan tuottaa käytännössä ilman lisäresursseja aina kun on tarvetta. Digitaalisessa todellisuuskerroksessa ei ilmene uusien kopioiden tekemiseen liittyvää niukkuutta. (Benkler 2006, 85.) Tähän perustuu niin mp3-musiikin räjähdysmäinen leviäminen kuin itseasiassa koko internet. Esimerkiksi internetin selailu pohjautuu pienten tiedostopakettien jatkuvaan lähettämiseen ja kopioimiseen palvelimien, reitittimien ja päätekoneiden välillä. Varsinaista periaatteellista eroa ei elokuvan, musiikkikappaleen, tekstin, kuvan tai tietokoneohjelman kopioimisella ole.

Loputon, helppo monistettavuus on jo muuttanut useita eri toimintaympäristöjä ja toimialoja. Esimerkiksi musiikkiteollisuudessa on jouduttu reagoimaan mp3-musiikin nousuun. Osa alan toimijoista on panostanut erilaisten estotoimien kehittämiseen (esim. erilaiset DRM-tekniikat), toiset ovat kehittäneet uusia tapoja ostaa musiikkia (esim. iTunes Store) ja jotkut ovat lähteneet kehittämään täysin uudenlaista ansaintaogiikkaa (esim. antamalla musiikin ilmaiseksi, mutta myymällä fanituotteita tai levyjen "de luxe -paketteja"). Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö samanlainen muutosaalto kohtaisi muitakin aloja eikä tämä muutos tule olemaan kaikille osapuolille kivuton.

Valonnopeus

Digitaalinen todellisuuskerros on nopea. Tietoverkossa datapaketit siirtyvät lähes valonnopeudella ja tämän johdosta digitaalinen todellisuuskerros on paikkariippumaton. Kun tallennuskapasiteetin rinnalla myös tiedonsiirtoyhteydet kasvavat, lähestytään digitaalisessa todellisuuskerroksessa koko ajan teknisesti parempilaatuista etäläsnäolon tuntua. Tämä tarkoittaa esimerkiksi hyvälaatuisen liikkuvan kuvan ja äänen reaaliaikaisuutta.

Internetin verkostomaisuus perustuu muutamaan perusprinsiippiin. Valonnopeus muodostaa monistettavuuden ja äärettömän tallennuskapasiteetin kanssa internetin toimivuuden pohjan, joka näkyy käyttäjälle verkostomaisena rakenteena niin teknisellä, kulttuurillisella kuin sosiaalisella tasolla. Digitaalisen todellisuuskerroksen huima nopeus on keskeinen syy yhteistyöverkostoille, glabalisoitumiselle ja tehokkaalle maantieteellisesti hajautuneelle yhteistoiminnalle.

Manuel Castells päätyy The Rise of the Network Society -kirjassaan (2000, 70-72) verkostoyhteiskunnan ominaisuuksia pohtiessaan ns. informaatioteknologiseen paradigmaan, jossa

1. informaatio on tuotannon raaka-ainetta,
2. uusien teknologioiden vaikutukset näkyvät kaikkialla,
3. hyödynnetään verkostomaisuuden logiikkaa,
4. toiminta ja rakenteet ovat joustavia ja
5. eri teknologiat yhdistyvät kompleksiseksi kokonaisuudeksi.

Karin Knorr Cetina (2003) puhuu samantyyppisestä organisoitumisen logiikasta ja käyttää tästä termiä flow-arkkitehtuuri (flow architecture). Hänen näkemyksessään tietoverkkojen päälle on rakentunut uudentyyppisiä toimintarakenteita, jotka samaan aikaan tarkkailevat ja reflektoivat itseään ja reagoivat muutoksiin (Mts. 7-8). Sekä Castellsin että Knorr Cetinan havainnot pohjautuvat digitaalisen todellisuuskerroksen perustavanlaatuisiin ominaisuuksiin. Valonnopeus globalisoi monistettavuuden ja tallennuskapasiteetin mahdollistaman verkostomaisen rakenteen. Digitaalisessa todellisuuskerroksessa digitaaliset objektit liikkuvat, tallentuvat ja monistuvat globaalissa mittakaavassa, mikä mahdollistaa flow-arkkitehtuurimaisen toimintamallin.

Sekalaisuus

Weinbergerin (2007, 84-85) mukaan digitaalisia objekteja ei kannata jaotella samalla tavalla kuin fyysisen maailman objekteja. Hänen mukaansa fyysisessä maailmassa saattaa olla käytännöllistä lajitella tiskatut lusikat, haarukat ja veitset eri lokeroihin. Näin ne ovat nopeasti ja helposti otettavissa käyttöön tarvittaessa. Digitaalisille objekteille etukäteislajittelu ei välttämättä ole järkevää. Weinbergerin mukaan digitaalisia objekteja tulisi käyttää kuin ne olisivat sekalaiset-kategoriassa (miscellaneous) siihen asti kun ne aiotaan ottaa käyttöön. Tämä johtuu useista seikoista, jotka erottavat digitaalisen todellisuuskerroksen fyysisestä maailmasta. Digitaalisessa todellisuuskerroksessa se, mikä on dataa ja mikä metadataa riippuu käyttäjän näkökulmasta. Weinbergerin oma esimerkki datan ja metadatan muutoksesta on Shakespearen näytelmä Kuningas Lear. Käyttäjä saattaa hakea näytelmää lukeakseen sen. Tällöin kirjoittajan nimi ja näytelmän nimi ovat metadataa, joiden avulla käyttäjä löytää haluamansa datan eli näytelmän. On kuitenkin täysin mahdollista, että käyttäjä haluaisikin tietää, mistä näytelmästä jokin tietty repliikki on. Tällöin hän käyttäisi näytelmän tekstiä metadatana ja kirjoittaja ja näytelmän nimi olisivatkin varsinaista dataa. Datan ja metadatan erottaa siis enemmänkin hakijan intentio kuin niiden eroavaisuudet toisistaan. (Mts. 104-105.)

Sekalaisuuteen liittyy vielä se digitaalisten objektien ominaispiirre, että ne voivat sijaita samaan aikaan useassa eri "paikassa". Sama digitaalinen materiaali voidaan tarvittaessa sijoittaa samanaikaisesti äärettömään määrään paikkoja. Fyysisessä maailmassa kirja voi sijaita kerrallaan ainoastaan yhdessä paikassa kirjaston kirjahyllyssä. Tämä tosiasia on johtanut enemmän tai vähemmän toimiviin luokittelujärjestelmiin, joissa jokaiselle kirjalle täytyy päättää niiden keskeisin ominaisuus (esimerkiksi, onko jonkin kirjan keskeinen sisältö filosofiaa, kasvatustiedettä, psykologiaa vai uskontotiedettä). Tämä aiheuttaa välillä suuria tiedonlajitteluongelmia. (Mts. 14-23, 46-48.) Digitaalisen todellisuuskerroksen sekalaisuus selittyy siis sillä, että käyttäjien intentiot ovat muuttuvia ja osittain jopa arvaamattomia ja että digitaaliset objektit voivat olla samanaikaisesti monessa paikassa.

Toisaalta digitaalisessa todellisuuskerroksessa on helppo linkittää eri asioita keskenään. Tämän johdosta sisällöt ovat sekalaisia myös siinä mielessä, että ne ovat hajautuneet ympäri eri palveluita ja järjestelmiä. Monissa tapauksissa linkittäminen toisiin järjestelmiin on huomattavasti järkevämpää kuin esimerkiksi sisällön varastointi omaan palveluun (esimerkiksi sisältöjen myöhemmän päivittymisen aiheuttaman versionhallintaongelman takia). Sekalaisessa digitaalisessa todellisuuskerroksessa onkin hyvä osata käyttää muiden palveluja ja sisältöjä omien järjestelmien kanssa (esimerkiksi nk. mash-upit).

Koska kaikki on sekalaista digitaalisessa todellisuuskerroksessa, löydettävyyteen ja saavutettavuuteen täytyy erityisesti panostaa. Keinot ovat kuitenkin vapaammat kuin fyysisessä todellisuudessa, jossa usein datan ja metadatan paikkaa ei voida niin helposti vaihtaa tai kortistojen asiasanat ovat tarkkaan määriteltyjä ja niiden muuttaminen on laaja ja vaivalloinen prosessi. Internetissä on kehittynyt erilaisia tageihin ja "folksonomiaan" perustuvia hakujärjestelmiä. Näissä jokainen käyttäjä voi itse tagittaa digitaaliset objektit haluamallaan ja itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla.

• suodatettavuus
  • digitaalisen infon tiedonjärjestely ja -hakutavat
• haettavuus monella ei tavalla ja tyylillä
  • esimerkit http://picclick.com/ amazon/ebay-kuvake hakukone

Mittakaavattomuus

Digitaalisessa todellisuuskerroksessa ei ole mittakaavaa. Toisin sanoen useat fyysisen maailman reunaehdot eivät päde. Yhdessä toimivien ihmisten fyysisillä välimatkoilla ei ole merkitystä. Palvelun käyttäjämäärä voi olla mitä tahansa nollan ja miljardin välillä. (Ks. lisää mittakaavattomuudesta esim. Barabási 2002, VIITE.) Jos useimpia fyysisen maailman asioita kuvaa kellokäyrä ja siihen perustuvat todennäköisyydet, digitaalisessa todellisuuskerroksessa vaikuttavat monella tasolla eksponentiaaliset käyrät ja "mustat joutsenet" (Taleb 2007, VIITE). Sen takia, että ihmiset eivät ole joutuneet fyysisessä todellisuudessa kohtaamaan jatkuvasti mittakaavattomuutta, sen hahmottaminen on vaikeaa (Mts. VIITE). Tämän takia digitaalinen todellisuuskerros on yllätyksellinen. Esimerkiksi uudet palvelut voivat kasvaa äärimmäisen lyhyessä ajassa kaikkia aikaisempia palveluita suuremmiksi tai käyttäjät voivat hylätä jonkin palvelun nopeasti.

Mittakaavattomuus syntyy äärettömästä tallennuskapasiteetista, monistettavuudesta, valonnopeudesta ja sekalaisuudesta. Mittakaavattomuus antaa mahdollisuuden mittakaavattoman verkoston syntymiselle, josta luonnollisesti internet on itse paraatiesimerkki. Mittakaavattomassa verkostossa valonnopeus kutistaa välimatkat, monistettavuus mahdollistaa digitaalisten objektien liikuttamisen ja ääretön tallennuskapasiteetti mahdollistaa loputtomasti kasvavan informaation kasautumisen, jonka avulla informaatiota voidaan käyttää Castellsin mukaisesti raaka-aineena (Castells 2000, 70). Mieti: Sekalaisuus XYZ XYZ. Mittakaavaton toimintaympäristö luo kaupallisille toimijoille uudentyyppisiä ansaintamalleja. Esimerkiksi toimintamalli, jossa kokoa ja massaa kasvatetaan suoran ansaintalogiikan kustannuksella on digitaalisen todellisuuskerroksen erityispiirre. Selvin esimerkki tästä on Google, joka vuosituhannen vaihteessa syrjäytti nopeasti yleisimpänä hakukoneena Altavistan, jolla huomattavasti suoraviivaisempi ansaintalogiikka. Tästä huolimatta tai jopa ehkä tämän johdosta Googlesta tuli jopa jossain määrin salakavalasti internetin suurin toimija. Suuri osa Googlen onnistumisesta johtuu siitä, että heidän toimintamallinsa hyötyy mittakaavattoman toimintaympäristön eroista suhteessa fyysiseen todellisuuteen.

Digitaalisessa todellisuuskerroksessa myös toimintamallit ovat ainakin jossain määrin mittakaavattomia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että palvelun käyttäjämäärä on helposti skaalautuva. Esimerkiksi Wikipedian kirjoittajien määrä kasvoi alkuvuosina räjähdysmäisesti, mutta tämä ei muuttanut kuitenkaan sanottavasti Wikipedian toimintamallia. Luonnollisesti toiminta kehittyi ja muuttui käyttäjien ja heidän luomansa käyttökulttuurin mukana, mutta alkuperäisestä avoimesta toiminta-ajatuksesta ja editointimahdollisuuden antamisesta kaikille ei olla jouduttu tinkimään. Samalla Wikipedioista on monistunut satojen eri kieliversioiden verkosto. Digitaalisen todellisuuskerroksen mittakaavattomuus näyttäisi helpottavan skaalautumisen lisäksi myös toiminnan monistamista. Hyväksi havaittu toimintamalli on helppoa siirtää testitapauksesta uuteen toimintaympäristöön, kuten Wikipedian kieliversioiden syntymisessä on käynyt.

• digitaliset verkostot--> hajautuminen, monistettavuus
• sekalaisuus--> verkostoituminen, päällekkäisyys

Jäljitettävyys

Koska digitaaliset prosessit voidaan tallentaa, myös toiminta ja ajalliset muutokset ovat jälkikäteen jäljitettävissä. Digitaalisessa ympäristössä toimittaessa muutosjälkien jättäminen on ainoa tapa näyttää ulkopuolisille omaa toimintaa. Wikien historiat ovat jälkipankkeja ja sosiaalisten palvelujen, kuten Facebookin, presence-tiedot antavat tietoa ystävien toiminnasta. (Ks. lisää esim. Elliot 2006.)

• stigmergy
• esimerkit:
  • lukeminen / statistiikka
  • kommentit ja keskustelu
  • yhteistekeminen ja -kehittely
  • henk. koht. tiedottaminen (esim. työblogi)
  • linkittäminen

Virheensietokyky

Leadbeater esittää kirjassaan We-Think (2008, s. 84), että monissa asioissa käyttäjälähtöinen tuotantomalli ei toimi. Hän esittää, että esimerkiksi kirurgiset operaatiot ja ydinvoimaloiden pyörittämisen ovat töitä, jotka hän toivoo olevan tulevaisuudessakin asiantuntijoiden hallussa. Vaikka Leadbeater on oikeassa siinä, että amatöörileikkelijää ei kukaan haluaisi suorittamaan elimensiirtoa, hän ei kuitenkaan huomaa perimmäistä syytä, miksi näin ei ole esimerkiksi internetissä. Syy käyttäjälähtöisen tuotannon kasvuun on digitaalisen maailman huomattavasti paremmassa virheensietokyvyssä. Talon perustusten valamisessa tehtyjen virheiden korjaaminen on äärimmäisen työlästä ja kallista, kun taas surkean Wikipedia-artikkelin poistaminen, korjaaminen tai uudelleen aloittaminen on suhteellisen helppoa ja vähän resursseja vaativaa. Digitaalisia tuotteita voi korjata loputtomasti.

Olen lainannut termin ”virheensietokyky” (fault tolerance) tietotekniikasta. Tietosanakirjassa virheensietokyky selitetään seuraavasti: ”liittyy tai on tietokone tai ohjelma, jolla on itsenäinen varmuusjärjestemä, joka mahdollistaa toimintojen jatkumisen keskeisten osien pettäessä” (Merriam-Webster, suomennos oma). Digitaalisen todellisuuskerroksen hyvä virheensietokyky tarkoittaa toiminnan jatkumisen mahdollistumista ilman, että kaikki toiminnan osat ovat virheettömiä.

Digitaalisessa todellisuuskerroksessa tapahtuvan toiminnan erinomaisen virheensietokyvyn takaavat muut digitaaliset luonnonlait. Näiden ominaisuuksien ansiosta haarautuvat prosessit mahdollistuvat, joten toiminnassa on mahdollista kehittää ja kokeilla samanaikaisesti useita eri ratkaisuja. Kaiken toiminnan tallentamisesta johtuen digitaalisessa todellisuuskerroksessa tapahtuvassa toiminnassa virheet ja väärinkäytökset ovat paikallistettavissa, korjattavissa tai poistettavissa. Seuranta on helppoa. Tästä syystä toimintaprosessi voidaan muuttaa läpinäkyväksi tai avata kokonaan, jolloin käytännössä kaikki toiminnasta kiinnostuneet voivat osallistua. Tällaiseen toimintamalliin perustuvat useat avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojektit, joista käyttöjärjestelmä Linux on kuuluisin. Kuka tahansa voi osallistua Linuxin kehittämiseen ja tarjota omia aikaansaannoksiaan yhteisölle. Yhteisö päättää kenen koodi on riittävän hyvää liitettäväksi viralliseen ohjelmistojulkaisuun.

Toimintaprosessin avaaminen mahdollistaa holoptisen toiminnan, joka taas ruokkii aktiivisen prosessin näkyvyyttä, kehitysvauhtia ja kehityssuuntien yllättävyyttä. On kuitenkin syytä huomata, että myös ei-avoimien digitaalisten tuotantojen (esim. käyttöjärjestelmät Windows ja OS X) korjaaminen ja muuttaminen tuotteen käyttöönoton jälkeen on mahdollista. Sen vuoksi ohjelmistoja päivitetäänkin jatkuvasti. Digitaalisuus ei siis sinänsä edellytä toimintaprosessin avaamista kaikkien nähtäville, se vain mahdollistaa sen.

Keskustelu käyttäjälähtöisestä sisällöntuotannosta on keskittynyt etupäässä suuren mittaluokan digitaalisiin tuotantoihin. Näiden erityispiirteenä on läpinäkyvyyden lisäksi suuri osallistujamassa. Suurtuotantojen virheensietokyky on pienempiä digitaalisia tuotantoja parempi, koska suurtuotannossa voidaan yksittäisen toimijan resursseja käyttää täysin hyödyttömiin asioihin. Poistettaessa luokatonta Wikipedia-artikkelia ainoa hukkatyöstä kärsijä on artikkelin kirjoittaja, mutta tuotantoprosessin näkökulmasta sijoitettu resurssi on täysin yhdentekevä. Seuraavaksi pohdin digitaalisen todellisuuskerroksen ja sen "luonnonlakien" mahdollistamaa holoptista toimintaa.